Kurdistanin demokraattinen tasavalta

0
3476
Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana, etenkin Reza Shaahin aikakaudella 1925–1941, Persian hallinto pyrki alistamaan kurdeja kaikin mahdollisin keinoin. Simkon kapinoiden jälkeen kurdit tekivät lukuisia pieniä kapinoita Persian armeijan ja viranomaisten mielivaltaista käyttäytymistä vastaan. Englantilaisten ja amerikkalaisten suojeluksessa Reza Shaahin hallinto sai vapaasti alistaa kurdeja ja muita vähemmistökansoja Iranissa. Kemal Atatürkia ihannoiva Reza-shaahi yritti modernisoida Iranin hävittämällä kansallisia perinteitä ja kulttuureja. Kurdin kielen käyttö opetuksessa ja virallisissa yhteyksissä oli kielletty. Turkin kemalistien tyyliin Iranin hallinto yritti sulauttaa kurdeja ja muita vähemmistöjä valtaväestöön. Vuonna 1928 kansallispukujen käyttö kiellettiin ja kansalaiset pakotettiin käyttämään länsimaisia vaatteita. Paikallisilla viranomaisilla oli täydet valtuudet panna toimeen diktaattorin määräyksiä. Ihmisiä pidätettiin, pahoinpideltiin ja kohdeltiin kaltoin erinäisistä syistä. Yleisestä turvallisuudesta huolehtivat santarmit saattoivat kiertää viikkoja kylissä paikallisten piikkiin. Koko hallinto oli korruptoitunut.
Iran, Turkki, Irak ja Afganistan solmivat Saadabadin sopimuksen 8.7.1937. Osapuolet sopivat raja-ongelmistaan ja sitoutuivat olemaan puuttumatta toistensa sisäisiin asioihin, kunnioittamaan toistensa rajoja ja estämään kumouksellisten järjestöjen toimintaa ja levottomuuksia yhteisillä rajoilla. Sopimuksen taustalla vaikuttivat englantilaisten yritykset vähentää Neuvostoliiton vaikutusvaltaa ja yhteistyön laajentamista näiden valtioiden kanssa. Sopimuksen astuttua voimaan ihmisten elämä vaikeutui entisestään etenkin rajaseuduilla. Ihmisiä pidätettiin heppoisin perustein salakuljetuksesta tai rajanylityksestä.
Maailmassa, myös Iranissa, tapahtui suuria muutoksia muutama vuosi myöhemmin. Toisessa maailmansodassa (1939–1945) Liittoutuneet valloittivat Neuvostoliiton ja Englannin johdolla Iranin elo-syyskuussa 1941. Hitlerin Saksaa suosinut shaahi Reza Pahlavi sai väistyä 16.9.1941. Hänen poikansa, kruunuprinssi Mohammad Reza Pahlavi, nousi kansan epäonneksi Iranin shaahiksi. Suurvallat jakoivat Iranin keskenään. Neuvostoliitto sai rajallaan sijaitsevat pohjoisosat ja eteläiset osat jäivät Englannille. Valloituksen seurauksena Itä-Kurdistan jakautui kolmeen osaan. Neuvostoliitto valloitti sen pohjoisosat Urmiyen eteläisiin osiin saakka. Englanti valloitti eteläiset osat Kirmaşania myöten. Kurdit saivat hallintaansa näiden kahden vyöhykkeen väliset alueet.62
Ennen joukkojen tuloa Neuvostoliiton lentokoneet jakoivat lentolehtisiä kurdiksi ja azeriksi. Tämä oli paikallisille suuri yllätys, koska sitä ennen mitään virallista tiedotetta ei ollut julkaistu näillä kielillä Iranin maaperällä. Kurdirunoilija Hêmin Mukriyanî kirjoittaa muistelmissaan tapahtumasta seuraavasti: 63
Olin ilosta saamassa siivet alleni. Se paperipalanen oli kurdinkielinen tiedote. Oliko se totta vai uni? Voiko Venäjän kokoinen suurvalta julkaista tiedotteen kurdiksi? Se ei ollut minulle pieni asia.
Kurdit olivat kuitenkin alun perin skeptisiä venäläisten tulosta omille alueilleen. Olivathan he kokeneet tai kuulleet tsaari-Venäjän aikaisista hyökkäyksistä Kurdistaniin. Neuvostoliiton joukkojen astuttua rajojen yli Iranin armeijan yksiköt tyhjensivät asemansa ja vetäytyivät etelään. Samalla kurdit saivat haltuunsa armeijan asevarastoja. Osa kurdialueista oli nyt vapaa Pahlavin diktatuurista. Kurdialueilla tämän synnytti kuitenkin kahdenlaista liikehdintää. Se aktivoi kurdi-intellektuelleja, jotka olivat etsineet pitkään tilaisuutta toimia vapaasti kansan parissa. Mutta myös klaanijohtajat muuttuivat aktiivisiksi, ja osa heistä oli Persian hallinnon puolella.64
Liittoutuneiden Englanti ja Neuvostoliitto edustivat melko vastakkaisia poliittisia näkemyksiä Iranin suhteen. Englannilla oli pitkä myötämielinen historia Iranin kanssa sekä siteitä Irakiin ja Turkkiin. Tässä yhtälössä Englanti ei ollut halukas sotkeutumaan Itä-Kurdistanin kurdikysymykseen. Päinvastoin se esti eteläisten alueiden kurdeja aktivoitumasta ja epäsuorasti tuki Irania kurdien alistamiseksi. Neuvostoliitolla oli heikompi suhde näiden maiden kanssa, mutta siitä huolimatta se ei ollut heittänyt pyyhettä kehään, vaan tavoitteli vaikutusvaltansa lisäämistä alueella. Tästä johtuen alkuvaiheessa neuvostoliittolaiset suhtautuivat kurdien pyyntöihin varauksellisesti.
Iranin armeijan poissaolo oli luonut vapaan ilmapiirin Itä-Kurdistaniin. Kurdiaktivistit tapasivat toisiaan ja keskustelivat monista aiemmin kielletyistä asioista. Tätä ennen Itä-Kurdistanin kurdeilla oli ollut pari pientä kulttuuriyhdistystä, jotka toimivat salaa. Kurdit perustivat kansallismielisen Jiyanewey Kurd -nimisen (JK) järjestön vuonna 1942. Yhdistyksen kurdinkielinen nimi tarkoittaa kurdien elävöittämistä. Husên Firuher (Zêrîngeran) valittiin järjestön puheenjohtajaksi. JK piti toimintansa salassa siten, että järjestön jäsenetkään eivät tienneet toisistaan ja aktiviteeteista, vaan toimivat pienissä kolmen hengen soluissa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana järjestö sai sata jäsentä.65 Järjestön julkaisemassa Nîştimanlehden ensimmäisessä numerossa heinäkuussa 1943 todetaan seuraavasti järjestön tavoitteista:66
JK tekee kaikkensa murtaakseen alistuksen ja orjuuden kahleet kurdikansan harteilta ja yhdistääkseen jaetun Kurdistanin palat, perustaakseen itsenäisen Kurdistanin, jossa jokainen kurdi voi elää vapaasti.
JK sai nopeasti laajan kannatuksen kurdien älymystön keskuudessa Mahabadissa ja lähikaupungeissa. Järjestön toiminta levisi myöhemmin myös muualle Kurdistaniin. Perustamiskokouksessa oli läsnä myös Etelä-Kurdistanin Hîwa-puolueen* edustaja Mîrhac Ehmed. Tämän yhteyden seurauksena järjestöjen tavoitteet Kurdistanin vapauttamiseksi olivat samansuuntaisia. Qazî Muhammad (1900–1947), Kurdistanin tasavallan tuleva presidentti, liittyi järjestöön vuoden kuluttua.
Jo ennen JK:n perustamista kurdien vaikutusvaltaisilla johtajilla oli yhteyksiä ulkovaltoihin, etupäässä englantilaisiin, amerikkalaisiin ja venäläisiin, mutta mikään niistä ei ollut lämmennyt kurdien vaatimuksille. Ajan mittaan Neuvostoliiton kanta alkoi muuttua. Kurdien lisäksi Neuvostoliitto piti yhteyttä myös azereihin, joiden pääkaupunki Tabriz sijaitsee Urmiye-järven itäpuolella. Azerbaidžanin neuvostotasavalta olisi mielellään nähnyt Iranin hallinnassa olevan Azerbaidžanin alueen osana itseään tai itsenäisenä naapurimaana. Neuvostoliiton kutsusta vaikutusvaltaisia kurdijohtajia kävi ensimmäisen kerran Azerbaidžanin neuvostotasavallan pääkaupungissa Bakussa jo vuonna 1942.
Vuoteen 1943 mennessä Mahabadissa Iranin keskushallinnolla oli enää kaupungintalo hallussaan. Kaupungintalolla ei oikeastaan ollut enää mitään virkaa. Virkailijoiden tehtävänä oli enemmänkin raportoida kaupungin tapahtumista korkeimmille tahoille Teheranissa. Muuten kaupunki virastoineen oli kurdien hallinnassa. Kaupunkilaiset kapinoivat saman vuoden toukokuussa ja saivat vapautettua myös kaupungintalon. Tämän jälkeen kaupunki oli kokonaan kurdien hallinnassa.
Kurdistanin demokraattinen puolue (KDP) tiedotti perustamisestaan 16.8.1945. Puolueen perustamisasiakirjan oli allekirjoittanut 72 vaikutusvaltaista kurdia. KDP ei tavoitellut itsenäistä Kurdistania. Puolueen päätavoitteet käyvät ilmi perustamisen jälkeen julkaistusta julkilausumasta, jossa vaadittiin autonomiaa kurdeille Iranin rajojen sisällä. Julkilausuman mukaan KDP tavoitteli muun muassa paikallisten asioiden itsenäistä hoitoa, oikeutta äidinkielen opetukseen ja käyttöön virallisissa yhteyksissä, paikallishallinnon edistämistä sekä yleistä maatalouden, kaupan, kulttuurin, terveydenhuollon ja talouselämän kehittämistä.67
Kurdidelegaatio vieraili Qazî Muhammadin johdolla Neuvostoliiton konsulaatissa Tabrizissa syyskuussa 1945. Konsulaatin kutsusta delegaatio kävi Bakussa ja tapasi Jafar Baghirovin, joka oli Azerbaidžanin neuvostotasavallan presidentti. Keskusteluissa kävi ilmi, että Neuvostoliitto ei tavoitellut itsenäistä Kurdistania. Johtajien palattua Bakusta KDP järjesti ensimmäisen puoluekokouksensa lokakuussa 1945. Tämän jälkeen KDP toimi aktiivisesti kurdin kielen ja kulttuurin edistämiseksi hallitsemillaan alueilla.
Jonakin kauniina päivänä kaupunkiin saapui ihmismassoja kaikkialta. Tuhansia ihmisiä kerääntyi kaupungintalon ympärille. Päivä oli 22. tammikuuta 1946. Paikka oli Mahabad. Kaupungintalon katolla liehui Kurdistanin lippu. Qazî Muhammad julisti Kurdistanin itsenäiseksi tasavallaksi kurdin kielellä. Kurdien haave oli toteutunut – ainakin yhdessä Kurdistanin kolkassa.
Kurdistanin tasavallan itäisellä rajalla Azerbaidžan oli kulkenut saman tien Neuvostoliiton ohjauksessa. Azerbaidžanin demokraattinen puolue (ADP) oli Ca’far Pishevarin johdolla julistanut (Iranin) Azerbaidžanin autonomiseksi alueeksi pari kuukautta aikaisemmin.
Kurdistanin tasavalta käsitti vain Itä-Kurdistanin pohjoisia osia, eli kolmanneksen koko Itä-Kurdistanin pinta-alasta. Itä-Kurdistanin eteläiset alueet olivat tasavallan olemassaolon aikana englantilaisen alaisuudessa.68 Kurdijohtajien ele Qazî Muhammadin johdolla poikkesi siitä, mitä KDP alun perin tavoitteli. Kurdistanin tasavalta oli pikemminkin KDP:ta edeltäneen JK:n tavoitteiden mukainen. Kuten todettu, edes Neuvostoliitto ei ollut valmis hyväksymään Kurdistania itsenäisenä. Näin kävi myös todellisuudessa. Mikään valtio ei tunnustanut kurdivaltiota. Kenties tämän takia Kurdistanin tasavallan asema oli epämääräinen. Sillä oli oma lippu, kansallislaulu, armeija, presidentti, pääministeri ja 13 ministeriä. Kurdistan solmi sopimuksia ainakin Neuvostoliiton ja Azerbaidžanin autonomisen hallinnon kanssa. Kurdistanin tasavalta oli siis de facto itsenäinen, vaikkei se saanut ulkovaltojen tunnustusta.
Kurdistanin tasavallan olemassaolo kesti vajaan vuoden. Neuvostoliitto vetäytyi Iranista länsimaiden painostuksesta maaliskuussa 1946. Kurdistanin tasavalta oli jäänyt vailla ulkoista tukea Iranin taloudelliseen saartoon. Tavallisten ihmisten elämä vaikeutui päivä päivältä. Tämä vähensi tasavallan tukijoiden määrää.
Olipa kyse itsenäisyydestä tai autonomiasta, kurdijohtajat presidenttiä ja ministereitä myöten uskoivat persialaisten lupauksia. Kurdit seurasivat tarkasti naapurissa sijaitsevan Azerbaidžanin tapahtumia. Azerbaidžanin johtajat lähtivät maanpakoon Neuvostoliittoon ennen Iranin armeijan hyökkäystä. Selkkauksessa kuoli tuhansia ihmisiä. Kurdijohtajat eivät halunneet toistaa samaa virhettä vaan uskoivat Teheranin hallinnon lupauksiin toivoen, että Itä-Kurdistan saisi itsehallinnon Iranin alaisuudessa ja että ihmisuhreja voitaisiin välttää.Taloudelliset ongelmat olivat heikentäneet kurdien puolustuskykyä, mistä johtuen kurdijohtajat Qazî Muhammadin johdolla eivät nähneet itsepuolustusta viisaana ratkaisuna. Lopulta Iranin armeija marssi Mahabadiin pidättämään kurdijohtajat 17.12.1946.
Iranin armeija mitätöi kaiken, mitä Kurdistanin tasavalta oli ehtinyt saada aikaan. Kurdinkielinen opetus ja julkaisutoiminta kiellettiin. Kurdeja odotti uusi, entistä brutaalimpi alistaminen. Kurdistanin tasavallan presidentti Qazî Muhammad, hänen veljensä Sedr Qazî ja heidän serkkunsa Seyf Qazî teloitettiin Mahabadissa Çarçiran aukiolla 31.3.1947.

Kolmen rajan sopimus

Vaikka Kurdistanin tasavallan ydin rajoittui Mahabadiin ja sen ympäryskuntiin, sillä on ollut kiistaton vaikutus kurdien kansallisidentiteetin kehittymiseen koko Kurdistanissa. Kuten aiemmin käsitellyistä kansannousuista käy ilmi Kurdistanin eri osien kurdeilla oli jo aiemmin ollut yhteyksiä keskenään, mutta tällä kertaa kulttuuriset ja poliittiset yhteydet olivat merkittävässä asemassa Kurdistanin tasavallassa ja sitä edeltäneissä tapahtumissa.
Kurdistanin eri osien rajojen ylittämisen ollessa kiellettyä kurdit turvautuivat vuoristoihinsa ja ylittivät rajoja salaa. Tiettävästi vuosina 1930–1937 Mukriyanin alueella salaa toiminut yhdistys piti yhteyttä Araratin tasavaltaan ja Xoybûn-puolueeseen sekä Etelä-Kurdistanin kurdeihin.69
Kuten todettu, Etelä-Kurdistanin Hîwa-puolueella oli olennainen rooli JK-yhdistyksen perustamisessa. Yhteydenpito jatkui myöhemminkin ja puolueet tekivät Kolmen rajan sopimuksena (kurdiksi Peymanî sê sinûr) tunnetun 12-kohtaisen yhteistyösopimuksen elokuussa 1944. Sopimusta voidaan pitää historiallisena, koska Kurdistanin eri osissa toimivat järjestöt linjasivat ensimmäistä kerran yhteisiä tavoitteitaan. Neuvotteluissa Hîwa-puoluetta edustivat sheikki Ubeydulla Zînwê, Seyd Ezîz Nehrî (Şemzînî) ja Seîd Kanîmaranî. JK:n edustajia neuvotteluissa olivat Qasim Qadirî, Ebdulrehman Zebîhî ja Hejar Mukriyanî. Kokous pidettiin Seyd Ebdulla Nehrîn vieraana Dizên kylässä, joka on Pohjois-, Etelä- ja Itä- Kurdistanin välisten rajojen yhtymäkohdan Dalanper-vuoren juuressa. Sopimus sai nimensä tästä maantieteellisestä sijainnista.70
Kurdistanin tasavaltaa edeltävän ajan kurdien välisen yhteistyön yksi tärkeistä tapahtumista oli myös pêşmergejoukkojen saapuminen Etelä-Kurdistanista Mela Mistefa Barzanîn johdolla lokakuussa 1945. Tätä edeltänyt barzanîen sota Irakin hallituksen kanssa oli pakottanut heidät lähtemään Etelä- Kurdistanista. Barzanîen joukkojen läsnäolo auttoi kurdeja järjestäytymään sotilaallisesti ja yhdistämään voimansa. Kurdistanin itsehallintoalueen nykyinen presidentti Mesud Barzanî on syntynyt Kurdistanin tasavallan aikana Mahabadissa 16.8.1946. Samana päivänä on perustettu myös Mesud Barzanîn johtama Etelä-Kurdistanissa toimiva KDP-puolue. KDP perustettiin myöhemmin myös Länsi- ja Pohjois-Kurdistanissa. Kurdistanin eri osissa toimivat KDP:t ovat erillisiä puolueita, vaikkakin ideologisesti lähellä toisiaan.
Kurdistanin tasavallan romahduksen jälkeen Etelä-Kurdistanista Mahabadiin tulleet kurdit yrittivät palata takaisin kotiseuduilleen. Irakin joukot estivät kuitenkin Mela Mistefa Barzanîn joukkojen kotiinpaluun ja pakottivat heidät palaamaan takaisin Itä-Kurdistanin puolelle, missä he joutuivat taistellen Iranin joukkojen kanssa kulkemaan Itä- ja Pohjois-Kurdistanin välisen rajaseudun vuoristoja pitkin koti Neuvostoliittoa. Tuolloin vain pieni osa kurdeista onnistui palaamaan takaisin Etelä-Kurdistaniin. Heistä aiemmin Irakin armeijassa palvelleet Izzet Ebdulezîz, Mistefa Xoşnaw, Muhemmed Mehmûd ja Xeyrulla Ebdulkerîm hirtettiin Bagdadissa 19.7.1947.71 Mela Mistefa Barzanî joukkoineen palasi takaisin Neuvostoliitosta Etelä-Kurdistaniin vasta Abd al-Karim Qasimin vallankaappauksen jälkeen lokakuussa 1958.

Kurdien toivo ei elänyt kauan

Kurdistanin tasavaltaprojekti loppui ennenaikaisesti. Kurdistanin tasavalta käsitti maantieteellisesti vain kolmanneksen Itä-Kurdistanin pinta-alasta, Kurdistanin muista osista puhumattakaan.72 Lyhyen olemassaolonsa aikana kurdihallinto ei ehtinyt ratkaista monia kurdiyhteiskunnan sosiaalisia ongelmia, mistä johtuen tavallinen kansa ei voinut nauttia tasavallan hedelmistä.
Iranin keskushallinnon alaisuudessa agraarinen kurdiyhteiskunta oli jo aiemmin jakautunut kahtia. Maanviljelijöiden enemmistö ei omistanut viljelemiään maita, vaan ne olivat suurmaanomistajien omistuksessa. Tavalliset maanviljelijät palvelivat maanomistajia, viljelivät maata heille epäedullisella kumppanuusperiaatteella tai vuokrasivat maita vuosi kerrallaan. Tavallinen kansa odotti suuria muutoksia maanomistukseen. Näihin kysymyksiin Kurdistanin tasavalta ei kuitenkaan ehtinyt puuttua. Päinvastoin suurmaanomistajat, klaanijohtajat ja muut porvarit tavoittelivat laajan edustuksensa kautta omia etujaan.
Toinen ydinongelma oli, että Kurdistanin tasavalta oli liian Mahabad-keskeinen. KDP:n perustamiskirjan oli allekirjoittanut 72 arvostettua kurdia ympäri Itä-Kurdistania. Tarkasteltaessa tasavallan kabinetin ministerivalintoja ja muita korkea-arvoisia virkoja painopiste oli kuitenkin Mahabadissa. Ministereistä vain kolme tuli Mahabadin ulkopuolelta.73 Itä- Kurdistanin pohjoisosilla oli erittäin niukka edustus Qazî Muhammadin hallinnossa. Alueellisen tasapainon unohtaminen henkilövalinnoissa etäännytti monia vaikutusvaltaisia johtajia tasavallasta.
Kurdistanin tasavallan tavoitteet olivat monelle epäselviä. KDP vaati alun perin itsehallintoa Kurdistanille Iranin rajojen sisällä. Kurdistanin tasavallan perustaminen kaikkine elementeineen oli vähintäänkin tahtotilan ilmaisu itsenäisen Kurdistanin puolesta. Ristiriitaisten tavoitteiden takia ulkovaltojenkin oli hankala suhtautua asiaan.
Demokraattisuudestaan huolimatta Kurdistanin tasavalta oli yksipuoluejärjestelmä. Muutos oli toki suuri kurdiyhteiskunnalle, eikä näin lyhyessä ajassa alueelle ehtinyt syntyä kilpailevia puolueita. Kamppailun painopisteenä oli valinta kurdihallinnon ja keskushallinnon välillä. Valitettavasti moni klaanijohtaja pysyi loppuun asti uskollisena Iranin keskushallinnolle ja vastusti Kurdistanin tasavaltaa. Kurdistanin tasavalta ei muutenkaan saanut tilaisuutta puuttua klaanijohtajien touhuihin.
Lyhyestä olemassaolostaan huolimatta Kurdistanin tasavalta kykeni ottamaan merkittäviä askeleita kurdihistoriassa. Kurdin kieli sai virallisen kielen aseman ensimmäistä kertaa, ja kurdilapset saivat käydä koulua omalla äidinkielellään. Kurdin kielellä julkaistiin lukuisia kirjoja ja lehtiä ja ensimmäinen kurditeatteri perustettiin. Kurdinaiset saivat ensimmäistä kertaa mahdollisuuden osallistua politiikkaan.74
___________________
* Hîwa (Toivo) oli perustettu Refîq Hilmîn johdolla 27.5.1939. Sitä edeltänyt Darkerniminen yhdistys oli jo kerännyt suuren joukon Etelä-Kurdistanin kurdiaktivisteja jäsenikseen. Puolue jakautui myöhemmin kahtia Şoriş- ja Rizgarî-nimisiksi järjestöiksi. Jälkimmäiset järjestöt sulautuivat Etelä-Kurdistanin KDP:hen vuonna elokuussa 1946.
Lähde: Kristiina Koivunen, Welat Nehri; Kurdistan itsenäisuuden kynnyksellä? (sivut 159-168); Edita; 2013

Comments

comments

LEAVE A REPLY

Please enter your comment!
Please enter your name here